tiistai 20. tammikuuta 2015

Ihmisakvaarioita ja DNA:n liikuttelua

Olen viime aikoina tutustunut melko paljon Katy Bowmanin ajatuksiin, kuunnellut podcasteja ja lukenut aivan loistavaa Move Your DNA -kirjaa. En voi sanoa, että näkemykseni liikkumisesta ja ihmisenä olemisesta olisi radikaalisti muuttunut, mutta ehdottomasti on ollut silmiä aukaisevaa se kuinka tärkeää liikkuminen todella onkaan. Ja nyt en tarkoita sitä liikkumista mitä tapahtuu 4-5 kertaa viikossa ihmisakvaarioissa ympäri maailman, vaan sitä liikkumista minkä pitäisi tapahtua tämän akvaariohyppelyn ja raudan ylös-alas nostelun ulkopuolella. Runsaastikin treenaavalla 90-95 prosenttia ajasta menee helposti käytännössä liikkumatta.



Olen itse aina pyrkinyt ajattelemaan arkiliikuntaa mahdollisuuksina. On kiva jos pääsee kulkemaan portaita tai saa raahata kauppakassia. Jos oppii katsomaan näitä pieniä ponnisteluja mahdollisuuksina ja jonain positiivisena, niin niitä löytää yllättävän paljon. Olen nyt vajaan vuoden pitänyt ranteessa Garminin Vivofit -aktiivisuusranneketta ja keskiarvo liikkuu helposti reilussa kymmenessä tuhannessa askeleessa päivässä vaikka liian harvoin käynkin varsinaisesti kävelyllä, enkä oikeastaan koskaan juoksemassa. Kävely nyt on liikuntamuodoista ehkä paras, eli sitä kyllä tekisi mielellään enemmänkin, mutta käyttämällä kaikki pienet mahdollisuudet kävelyyn hyväkseen niin silti tulee helposti käveltyä lähes 10 kilometriä päivässä.

Nykyään on trendikästä puhua sitä kuinka istuminen tappaa, mutta kuten Katy Bowman kirjoittaa niin suurin ongelma ei ole istuminen sinänsä vaan staattiset asennot ylipäänsä. Käytännössä se toki tarkoittaa niitä asentoja joihin meidät on kipsattu kiinni tuoleihin ja sohviin. Jäykistävää ja epäterveellistä geometriaa. Se, että nousemme seisomaan ja edelleen pysymme yhdessä asennossa ei juurkaan tätä ongelmaa ratkaise. Hyvä olisikin istua mahdollisimman paljon esimerkiksi lattialla jolloin asentoa väkisinkin jatkuvasti vaihtaa koska vatsalihakset joutuvat nyt tekemään työn sohvajousien sijasta ja muutkin lihakset väsyvät työstä ja siitä, että ne puristuvat lattiaa vasten. Esimerkiksi leffan katsominen lattialla istuen käy soluille liikkumisesta, toisin kuin esimerkiksi sohvalla makaaminen.




Sen sijaan, että jakaisi elämän kahteen eli tavalliseen elämään ja siitä erillään olevaan liikkumiseen ja treenaamiseen, niin olisi monesta syystä parempi koittaa nähdä mahdollisuuksia ja tapoja tehdä asioita vähän järkevämmin kaikessa sinä muussa tekemisessä, eikä keskittyä pelkästään penkkipunnerrustekniikan ja belfiekuvien kuvakulmien viilaamiseen. Tämä ei tietenkään tarkoita, ettei kannattaisi harrastaa mielekästä liikuntaa ja käydä salilla, mutta terveyden kannalta tätä tärkeämpää on antaa soluille jatkuvasti mitä ne tarvitsevat, eli liikettä ja painetta. Liikunnalla on todella suuri merkitys oikeastaan kaikkeen mitä kehossa tapahtuu ja terveyden ylläpitoon ei todellakaan riitä se tunnin crossfit-rääkki neljänä päivänä viikossa.

En myöskään pidä ajatuksesta, että aina pitäisi lisätä jotain. Terveellistä ruokavalioa ei voi korvata lisäravinteilla sen enempää kuin liikkumista voi korvata pelkästään harvoin tapahtuvalla kovan intesiteetin treenillä. Joogatunti ja mindfulnessharjoitus henkiseen hyvinvointiin, maastavetoja lihastenkasvuun ja triathloneja kestävyyteen. Suorittamisen ja lisäämisen sijasta voisi olla parempi ehkä tehdä vähemmän näitä irrallisia terveystekoja, mutta tuoda vähän parempia tapoja siihen ihan "perusarkeen". Sieltä kuitenkin se olennaisin osa elämää ja terveyttä löytyy.

keskiviikko 12. marraskuuta 2014

Älykäs on uusi tyhmä

Älylaitteiden tarkoituksena on usein helpottaa elämää, mutta käytännössä ne tekevätkin meistä niin tyhmiä, että emme kohta enää pärjää ilman niitä. Ja miksi elämää pitäisi aina helpottaa? Niin ne rullaportaatkin näennäisesti helpottavat elämää, mutta tekevätkin laiskaksi ja kroppa ei lopulta kiitäkään tästä hetkellisestä helpotuksesta. Kohti matalinta aitaa kun sitä kuitenkin usein menee jos se mahdollisuus annetaan.

Koska liikkuminen ja ruumiintoiminnot ulkoistetaan jo mitattavauudelle ja ulkoisille laitteille, niin tuntuu, että menetämme herkkyyden ja kontaktin todellisuudelle. Samoin kuin älylaitteet etäännyttävät meidät sosiaalisista tilanteista helpommin hallittaviin ja riippuvuutta aiheuttaviin tykkäysten määriin ja aistittomiin sosiaalisiin kanssakäymisiin. Kuinka erilaista onkaan läsnäolo ihmisen kanssa joka katsoo keskusteltaessa silmiin, eikä tuijotakaan simuloitua todellisuutta muoviselta ruudultaan.

Älylaitteet voivat toki kertoa meille, että kannattaisi liikkua enemmän ja useammin tai sykemittari voi kertoa, että olemme levon tarpeessa. Yllätys. Koska kello on jo niin vanhanaikainen keksintö, niin riittävän unen saaminen sillä, että menemme aikaisemmin nukkumaan ja heräämme levänneenä on mahdotonta ilman tästä jälkikäteen kertovaa ranneketta. Onko hermostomme niin surkea ja olemmeko todella ajautuneet itsestämme jo niin kauas, että emme ilman laitteen apua tiedä, että pitäisi liikkua tai levätä? Emmekö todellakaan tunnista stressiä, ellei iPhone näytä meille punaista?

Eikö kuitenkin olisi järkevämpää kääntyä sisäänpäin ja oppia taas tuntemaan itsemme. Tutkia ja kuunnella mitä keho ja mieli kertovat? Älylaitteet vievät meidät taas askeleen kauemmaksi sitä herkkyyttä, joka tekee meistä ihmisiä. Herkkyys ja läsnäolo, jotka ovat katoavia luonnonvaroja ihmissuhteissa ovat katoamassa myös suhteesta itseemme. Emme enää osa tulkita sitä mitä kehomme meille koittaa kertoa. Tässä älylaitteet voivat toki auttaa ja toimia työkaluina, mutta eikö kuitenkin olisi parempi mennä juuri päinvastaiseen suuntaan? Mennä enemmän kohti ihmisenä olemista. Viettää aika itsemme kanssa ilman ulkoisia virikkeitä, olla sosiaalisissa tilanteissa taas läsnä, katsoa toista ihmistä silmiin ja jakaa tunteita. Liikkuessakaan ei aina tarvitse mitata, noudattaa ohjelmaa tai aikaa. Sitä oikeasti voi vaan liikkua. Tutkia ja tuntea miltä liikkeet tuntuvat. Kokeilla uutta. Nukkumaan voi mennä kun väsyttää ja syödä kun on nälkä. Kohta tarvitsemme varmaan siihenkin applikaation. Kertomaan koska keho tuntee nälkää.

Sen sijaan, että ulkoistaisimme tunteemme niin koittaisimmekin tuntea ne. Kertoivat ne sitten kivusta, levon tarpeesta tai jokaisessa solussa kuplivasta ilosta. Tiedämme kuinka hyvää läsnäolo, keskittyminen ja tekemisen laatu tekee meille, mutta silti askel askeleelta siirrymme tästä kauemmas. Pitäisiköhän välillä jättää vaan kaikki älylaitteet pöydälle ja kohdata maailma alastomana. Unohtaa biohakkeroinnit ja näennäisen älyllisyyden ja yllättyä siitä, että keho on oikeasti melko viisas.


sunnuntai 9. marraskuuta 2014

I'm back! Nih.

En osannutkaan pysyä poissa. Nih. Oli paljon syitä miksi en halunnutkaan enää kirjoittaa, mutta sittenkin taitaa olla enemmän syitä jatkaa kirjoittamista. Se etten yleensä tiedä juurikaan mistä puhun on ehkä sittenkin syy kirjoittaa, eikä olla kirjoittamatta. Antaa muiden ihmisten tietää. Niitä blogeja riittää. Myös vanhojen kirjoitusten painolasti häiritsi, sillä en todellakaan allekirjoita kaikkea aikaisemmin kirjoittamaani. Ja hyvä niin, koska allekirjoittaisin niin enpä olisi mitään viime vuosien aikana oppinut. Antaa vanhojen blogipostausten makaa virtuaalisessa merenpohjassa. Ei niitä kukaan jaksa sieltä sukeltaa ja jos jaksaa niin ei kannata odottaa löytävänsä priimatavaraa. Voi siellä hiekanjyvien seasta jonkun helmen löytää, mutta harvassa taitavat olla.

Mietin kokonaan uudenkin blogin aloittamista, mutta yllättävän moni ihminen tuntui toivovan, että jatkan virtuaaliapinana, eli jatketaan nyt tästä. Siitä mihin jäätiin, eli ei oikeastaan yhtään mistään. Sen verran kuitenkin vanhasta, että tämä ei ole paleoblogi, ei paljasjalkajuoksublogi, eikä toivottavasti mihinkään muuhunkaan ruokavalioon tai liikuntamuotoon lokeroitava blogi. Enemmänkin tämä blogi kertoo yhden apinan haahuilusta ja tasapainoilusta elämässä. Toivon pysyväni niin tyhmänä, etten paasaisi täällä yhtään totuutta. Ja jos paasaan, niin heittäkää pikkukivellä takaraivoon. Thanks.

Ensi viikolla varmaan jo asiaakin, tänään isille hyvää isänpäivää!


torstai 7. elokuuta 2014

Minne menen, siellä olen (ja muuta treeniin en tarvitse)

Olen jo vuosia ollut viehättynyt kehonpainoharjoittelusta, sen yksinkertaisuudesta ja siitä, että se on osoittautunut mielekkäimmäksi ja tehokkaimmaksi tavaksi harjoitella. Siis minulle. Voimaa ja massaa olisi ekä helpompi maksimoida muilla välineillä, mutta yhdistelmä liikkuvuutta, notkeutta ja voimaa mikä syntyy kehonpainoharjoittelusta tuntuu ainakin tällaiselle vanhalle miehelle kaikkein parhaalta. Toisaalta en ole tippaakaan kiinnostunut sirkustempuista tai kehonpainoharjoitteluun liittyvästä kikkailusta. Minimalistinen kehonpainoharjoittelu, jossa on mahdollisimman hyvä riski/hyöty-suhde on se jota tavoittelen. Lasken hyödylliseksi myös mielekkyyden.

Tykkän myös siitä, että olen "never gymless" kuten Ross Enamaitin loistava kirja on nimetty. Tai kuten Tim Anderson kirjoittaa tuoreimmassa blogipostauksessaan:
"No matter where I go, there I am. I can train harder, smarter, more efficient, more effectively than I ever could at any brick and mortar establishment. No piece of fitness equipment can ever rival what my body can do. No external device can ever offer the same quality of useful strength that my body can generate on its own."
En tarvitse paikkaa, vaan minä itse olen se paikka. Keho itse on paras väline harjoitteluun. Itse kaipaan treenin oikeastaan ainoastaan leuanvetotangon, tai jonkun muun sopivan tangon tai oksan josta roikkua.
"But wherever I am, there I will be. And there, I will crawl. I will march. I will sprint. I will even do isometriX (I spelled it the way I wanted to). Basically, I will move and play the way my body was intended to move and play. That’s right, I’m going to try and catch a kangaroo by the tale. Then i’m going to run like, well, you know…. "
Jos vielä löytyy ylämäki jostain, niin sitten kuntosali on jo melkein täydellinen. Kuten Ross Enamait sanoisi:
"The hill serves as a tremendous free resource that is readily available. You don’t need to worry about changing the settings on a machine or dropping a piece of iron on your head. You don’t need instruction from an Olympic track coach to figure out how to get from point A to point B. Running isn’t complicated. We’ve all been doing it since we were toddlers. My son is just shy of 3 years old and already loves to run with my dogs. I didn’t teach him how to run. It is a natural form of locomotion. Put your head down and run as fast as you can until you reach the top of the hill. Repeat the process as many times as you’d like (or are able to)."
Oma minimalistinen treeniohjelma koostuu oikeastaan lähinnä pistoolikyykyistä, leuanveto- ja punnerrusvariaatioista, dipeistä ja ryömimisistä. Siihen päälle spurttitreenejä ylämäkeen ja mobbausta. Lopun ajan voi käyttää leikkimiseen ja pelaamiseen.
"People either don’t know about hill sprints, or perhaps know too much about them and don’t want any part. 
Another theory is that people seem to discredit simplicity. They falsely assume that complexity trumps simplicity, when often the opposite is true. Perhaps it is a good time for me to share a favorite quote that I’ve referenced here before (and will likely reference again).  In the words of E.F. Schumacher:
“Any intelligent fool can make things bigger, more complex, and more violent. It takes a touch of genius—and a lot of courage—to move in the opposite direction.”"
Keep it simple stupid.  Olet missä olet ja muuta treeniin et tarvitsekaan. Paitsi vähän aikaa ja viitsimistä.


tiistai 5. elokuuta 2014

Keho kertoo tarinan

Jokaisen keho kertoo tarinan ja jokainen näistä tarinoista on erilainen ja arvokas. Itse en ole kauneudella tai komeudella siunattu, mutta mitä vanhemmaksi tulee niin sitä enemmän löytyy kehollisia tarinoita kerrottavaksi. Näitä tarinoita voi synnyttää itse esimerkiksi tatuoinnin muodossa tai sitten elämä voi kolhia niitä arpien muodossa ihan tilaamatta. Tällaiset ulkoiset merkit ovat helpoiten huomattavia ja niihin liittyy usein yksi selkeä hetki, tapahtuma tai tarkoitus. Itsestäni voin lukea arpia, jotka kertovat suurista peloista ja ahdistavista ajoista, toiset taas loukkaantumisista ja futisuran loppumisesta. Arpien muodossa löytyy myös muistoja lapsuudesta ja nuoruudesta. Paljon sitä on onnistunut itseään vuosien saatossa kolhimaan.

Paljon enemmän kehosta löytyy kuitenkin niitä näkymättömiä arpia. Erilaisia jännityksiä, pelkoja ja syvälle talteen säilöttyjä traumoja. Niitä jotka puristavat rintakehää ja saavat nostamaan hartiat korviin. Näitä löytyy paljon jos uskaltaa ja viitsii kuunnella. Keho muistaa kuitenkin myös ne hyvät hetket.

Keho kertoo myös jokaisesta syödystä ja syömättömästä ateriasta. Siitä mistä itsensä on rakentanut. Paljon meille on annettu jo valmiiksi, mutta hyvin suuri vaikutus on jokaisella isolla ja pienellä valinnalla. Pysyvää tilaa ei ole, ainoastaan jatkuva muutos. Jokaisena aamuna sitä herää aina vähän terveempänä tai sairaampana. Muuttuneena. Eri ihmisenä. Olen joskus käyttänyt elämäni ohjenuorana, että yritän jättää huomiselle minälle mahdollisimman hyvät lähtökohdat joista jatkaa tätä matkaa. Se tuntuu jotenkin reilulta.

Jokainen leuanveto ja juostu kilometri, jokainen vastaanotettu liukutaklaus, jokainen rikottu lupaus, jokainen koettu tunne, jokainen työstressissä lähetetty sähköposti tai bussissa näppäilty tekstiviesti jättää meihin jäljen. Se jälki voi olla iso tai pieni. Tai ihan vaan mikrojälki. Varmaa on vain se, että jokainen eletty hetki muodostaa kehomme tarinaa.

On mielenkiintoista seurata kuinka yhä useampi ihminen on palaamassa sikiöasentoon. Niska kyyryssä älylaitteita näppäillen. Keho sopeutuu, keho muistaa. Mielialat, tunteet, työ, harrastukset, muistot ja elintavat. Liikunta, ravinto, lepo. Kaikki on luettavissa kehosta.

Muiden tarinoita voi usein arvata ja lukea, mutta ei nitä voi koskaan varmana tietää. Tällä hetkellä itse olen ruskettunut laihaläski, joka klenkkaa oikeaa jalkaansa. Kaikilla näilläkin asioilla on omat syynsä, mutta mikään niistäkään ei ole pysyvä. Ehkä joku kuitenkin jättää jälkeensä muiston, ehkä ei. Osan tarinaa ne kuitenkin muodostavat. Keho on yhtä kuin menneiden kokemusten summa. Hyvä muistaa, että jokaisella teolla ja valinnalla on aina myös fyysinen seurauksensa. Osaan voi itse vaikuttaa, osa valitaan meidän puolesta ja osa on vain sattumaa. Kehollisen tarinan ne kuitenkin kaikki muodostavat.