Elätkö tuottoisaa elämää?

Siinä missä ystävyys- ja ihmissuhteet ovat muuttuneet yhä enemmän verkostoitumiseksi ja kaupankäymiseksi niin muu arkinen elämä nähdään investointeina ja tuottoina. Mitä sinulla on annettavaa minulle? Mitä saan vastineeksi käyttämästäni ajasta? En tietenkään tarkoita, että kaikki ihmissuhteet ovat tällaisia tai, että jokaisen kahvilassa istumisen on tuotettava jotain, mutta yhä enemmän tekeminen tuntuu tähtäävän siihen, että meidät voidaan haudata pitkä elämän CV sylissä. Kuten Frank Forencich kirjoittaa tuoreimmassa blogipostauksessaan:

"The problem comes when ROI becomes the only question we ask, when our interest in profit eclipses every other consideration on the table. This singular focus on measurable return transforms every human enterprise into an ugly calculation, stripping away everything that humans normally hold dear. At this point, the ROI question is no longer sensible; it becomes an instrument of stupidity."

Mittaamme itseämme, mittaamme muita, mittaamme itsemme hengiltä. Liikuntasuorituksista tulee taulukoita ja käyriä. Kaikesta on tehtävä tehokkaampaa ja kehityksen on oltava jatkuvaa. Elämään on mahdutettava enemmän elämää ja paradoksaalisesti pyrimme tähän poistamalla sen mikä tekee siitä elämän.

"No matter how hard we squeeze our precious numbers, there is simply no way to accurately measure things like engagement, creativity, innovation, pro-social working conditions, sustainability or beauty."

Yritämme kutistaa elämän mahtumaan Excel-taulukkoon vaikka elämä ei muodosutu numeroista. Kuitenkin kuvittelemme, että menestys mitataan euroina, ulkonäkö sentteinä ja kiloina, urheilusuoritukset toistoina, kunto metreinä, ihmissuhteet seuraajina tai terveys sydämenlyönteinä.

"Our greatest artists, scientists, explorers and seekers never asked about ROI. Primal peoples didn’t ask it. Plato, Aristotle and Socrates didn’t ask. Galileo and Copernicus didn’t ask. Michelangelo and da Vinci didn’t ask. Jesus and Buddha didn’t ask.  Children don’t ask and neither do most athletes and musicians. In other words, our most creative people never stop to question “What am I going to get out of this?” Rather, they seek out wonder, engagement and discovery first, then let the returns fall where they may."

Kaupallisen koulutuksen omaavana ja arkipäivät toimistotuolissa ruutua tuijottavana ROI on hyvinkin tuttu, mutta ei sillä mielestäni ole juurikaan arvoa kun puhutaan omasta todellisuudesta eläimenä. Paljon olennaisempia kysymyksiä ovat esimerkiksi Frankin esittämät:

"What kind of relationship do we desire with the world? How can we live in harmony with the land and with each other? What is the nature of truth, beauty, justice and wisdom?  How can we create healthier people and organizations?"

Kyllä itsekin näen, että esimerkiksi biohakkeroinnissa voi olla omat hyötynsä, mutta samaa täydellisyyden tavoittelua, ikuisen nuoruuden ihannointia ja elämän loppumisen pelkoa siinä on kun photoshopatussa julkkisten muovimaailmassa. Elämä ei ole täydellistä ja hyvä niin.

Vahvuudesta ja heikkoudesta

Pakko itsekin kommentoida Henry Laasasen blogikirjoitusta vahvoista naisista ja siitä mikä heissä on "vikana". Mielestäni koko kirjoitus ei kyllä koske lainkaan vahvuutta vaan lähinnä heikkoja miehiä ja maskuliinisuden kliseitä. Ei siinä, että heikkoudesta olisi mitään vikaa. Samasta lähteestä heikkous ja vahvuus pulppuavat. Lähtökohta, että vahvoissa naisissa olisi jotain vikaa on kuitenkin melko omituinen.

"Tavallisen velton sohvaperunamiehen on turha haaveilla treffeistä bodimimmin kanssa, koska tavallinen sohvaperuna ei edes mahdu bodimimmin miestutkaan."

Lienee aika yleistä, että liikunnalliset ihmiset eivät mahduta velttoja sohvaperunoita tutkaansa ihan sukupuolesta riippumatta. Esimerkiksi Ari Godzilla Kokkonen seurustelee myös Jutta Gustafsbergin kanssa eikä vain toisinpäin.

"Miehet pitävät seksikkäimpinä ammatteina lentoemäntiä ja hoitajia, koska nuo ammatit kielivät herttaisuudesta, empatiasta ja palvelunhalusta."

Mielestäni miehet pitävät näitä ammatteja seksikkäinä lähinnä siksi, että miehet ovat usein pohjimmiltaan heikkoja ja kaipaavat hoivaa. Maskuliinisuuden kulissien ylläpitäminen on raskasta jos ei oikeasti ole niin vahva kuin mitä esittää. Silloin houkuttelee lapsen roolin ottaminen ja antautuminen äitihahmon hoivaan.

"Tavallinen mies jäisi miehekkyydessä väistämättä poliisisetien varjoon ja vahvojen naisten hypergamia vahvuuteen nostaisi jälleen kerran päätään."

Sopii kysyä mitä on "tavallinen mies"? Onko tavallinen mies todella se niska kyyryssä älypuhelintaan pikkurilli ojossa sivelevä ja kaikki ulkopuoliset vaikutteet itseensä imevä ja muiden ohjailtavissa oleva androgyyni antennimasto? Vai onko tavallinen mies sittenkin enemmän vahva eläin kuin muovisen elektroniikan jatke?

"Vahvoissa naisissa on se perusvika, että vahvuus on maskuliininen omaisuus. Miehet rakastavat feminiinisiä naisia, jotka eivät ole miehekkäällä tavalla vahvoja."

Ensinnäkään vahvoissa naisissa ei ole olemassa mitään perusvikaa. Jos joku vika halutaan nähdä niin se voi olla maskuliinisuuden kliseiden tavoittelu niiden itsensä vuoksi. Nämä olkoon vaikka tittelit, valta, univormut tai isot hauikset. Se mitä näillä kliseillä on vahvuuden kanssa tekemistä niin en tiedä. Kun vähänkin katsoo pintaa syvemmälle niin yleensä nämä kulissit rapisevat alas. Mitä heikompi on, niin sitä suurempi tarve on peitellä heikkouttaan kliseillä.

"Saadakseen parisuhteen mies-naisdynamiikan toimimaan, vahvat naiset yrittävät usein etsiä itseään vahvemman miehen, jotta he voisivat edelleen olla parisuhteen heikompi osapuoli vahvuudestaan huolimatta."

Vahvuuttahan on juuri se, että uskaltaa olla myös heikko eikä tarvitse peitellä pelokkuuttaan. Jos naisten vahvuutta ajatellaan maskuliinisuuden kliseiden kautta niin lienee totta, että etsitään vielä "vahvempaa" miehistä vastinetta. Itse en kuitenkaan koe vahvuutta näiden kliseiden koosteeksi.

Mielestäni vahvuus on enemmän esimerkisi sitä, että:

- Uskaltaa seurata omaa sydäntään elämässä ja tehdä mitä haluaa
- Se, että antaa muidenkin elää elämäänsä kuten haluavat
- Hyväksyy tunteensa ja uskaltaa näyttää ne myös muille
- Ottaa muiden mielipiteet huomioon, mutta kantaa itse vastuun elämästään
- Ymmärtää, että elämä on myös fyysinen kokemus ja olemme liikunnallisia ja fyysisesti vahvoja eläimiä
- Ottaa selkä suorana vastaan mitä elämä tuo eteen
- Ei valita turhista, mutta uskaltaa pyytää apua kun sitä oikeasti tarvitsee

Marko Suomi kirjoittaa vahvuudesta näin:
  

"Mielestäni jokaisen ihmisen pitäisi pyrkiä olemaan vahva. En tarkoita nyt vahvuudella sellaista itsensä kovettamista ja muiden polkemista, vaan sitä että pitää itsestään ja läheisistään huolta sekä henkisesti että fyysisesti, ja jos ei itse pysty niin pyytää siihen apua. Jotta välttyisi esim. katkeruudelta."

Hyvin sanottu. Mielestäni vahvuutta ei koskaan ole se, että kovettaa itsensä tai polkee muita. Liian moni uskoo vahvuuden olevan sitä, että käyttää muita tikapuina kun itse kapuaa kuvitteelliselle menestyksen kukkulalle.

Ja ettei joku kuvittelisi muuta niin itse en ole erityisen vahva. En osaa edes itkeä. Yritän kuitenkin opetella.

Luomuliikuntaa kun ei muuta jaksa

Inhoan luomuliikunta sanaa niin paljon, että päätin otsikoida sanalla postaukseni. Koska liikunta on luonnollista ja ihmiselle pakollista niin näkisin, että kaikki liikunta näin ollen on luontomme mukaista eli luomua. Liikkuminen on kuitenkin nykyään aika pitkälti irrotettu muusta elämästä ja eroteltu joksikin mikä tapahtuu tietyssä paikassa tiettyyn aikaan. On muu elämä ja on liikuntaharrastus. Ehkä luomuliikunta sitten voisi olla enemmänkin elämässä kiinni olevaa hyötyliikuntaa. Paitsi, että hyötyliikunnassa haetaan hyötyä eikä iloa tai luonnon mukaista itsensä toteuttamista. Liikkumisen pitäisi olla yhtä luonnollista kun syömisen (paitsi, että syömisestäkin on tullut monelle nykyään kaikkea muuta kuin luonnollista).

Tykkään kyllä treenata ja pelata, vaikka en itse olekaan mikään suuri treeniohjelmien, tavoitteiden ja mitattavuuden ystävä. Blogissani haluaisin kuitenkin eniten kannustaa nauttimaan liikkumisesta ja tekemään siitä luonnollisen osan jokapäiväistä elämää. Varsinkin näin kesällä se on todella helppoa.

Viime aikoina olen nukkunut huonosti, enkä siksi jaksanut oikein treenata kun pitää antaa kropan vähän levätä. Kuitenkin liikkuminen on omassa elämässä niin tärkeässä roolissa, että vaikka en treenaa niin päivän päätteeksi on silti tullut yllättävän paljon liikuttua. Ei siinä lihakset kasva ja pääse rannalla pullistelemaan, mutta entä sitten? Ei liikunta ole vain väline, jolla saavuttaa tavoite.

Oma treenitön kesäpäivä on suunnilleen seuraavanlainen:

-  Olen jo muutaman vuoden aloittanunt jokaisen aamun samalla nei gong -setillä, sisältäen venytyksiä, mobilisaatiota, punnerruksia, kyykkyjä jne. Kai siinä myös qi:tä liikutellaan jos siihen haluaa uskoa. Tähän menee noin 35 minuuttia.

- Fillarilla töihin 10 kilsaa suuntaansa. Tähän menee aikaa suunnilleen tunti päivässä kun liikennevaloissa seisoskelee.

- Toimisto on 7 kerroksessa ja kävelen aina ylös sekä alas, eli pari kertaa päivässä. Ei se ole oikeastaan liikuntasuoritus eikä mikään, mutta vuoden aikana tulee kuitenkin noin 3000 kerrosväliä käveltyä portaita ylös. Vielä kun kotonakaan ei ole hissiä ja asutaan ylimmässä kerroksessa niin tulee helposti käveltyä yli satatuhatta porrasta vuoden aikana.

- Istumameditaation olen vaihtanut seisomiseen. Ei ehkä kuulosta liikunnalta, mutta suosittelen kokeilemaan zhan zhuangia niin ehkä mieli asiasta saattaa muuttua. Noin 30 minsaa.

- Kesällä nyt näiden lisäksi tulee tietenkin kaikenlaisia pallotteluja, mölkyn pelaamisia ja palstaviljelyjä, joissa kaikissa myös liikutaan. Kaikkialle tietenkin liikkuu joko kävellen tai pyörällä.

Näitä sitten kun ynnää niin onhan sitä tullut liikuttua vaikka ei siltä oikein tunnukaan. Hirveän vaikea kuitenkaan mitata kehitystä, lisätä HeiaHeiaan tai kehuskella sosiaalisessa mediassa kuinka nostin rautaa niin, että perse repesi. Tällainen liikkuminen on kuitenkin itselle niin automaattista ja luonnollista, että se tulee tehty melko huomaamatta. Sen vain tekee, koska niin on aina ennenkin tehnyt. Ja jos tällaiset arkiliikkumiset jää pois niin tuntuu heti, että nivelet ruostuu ja pää sammaloituu. On vain pakko liikkua.

Näin kesällä en oikein muutenkaan jaksa hifistellä treeniä, eli oikeastaan edelliseen listaan lisään lähinnä kaupungin "ulkokuntosaleilla" leuanvetoja, dippejä, pystypunnerruksia tukilla tai sitten himassa kehonpainoharjoittelua, kahvakuulan ja keilojen heiluttelua. Fiiliksen mukaan ja sen verran, että tuntuu kivalta.

Viimeisenä toiveena kireät vatsalihakset?

Kukka Laakso kirjoitti eilen loistavan blogipostauksen, joka on vuorokauden aikana luettu jo varmaan miljoona kertaa, mutta haluan silti nostaa sen esiin omassa blogissani. Kirjoituksessaan Kukka kritisoi body-elämäntapaa.

"Treeni ja oikeanlainen ravitsemus on hienoja asioita ja alati kasvava ilmiö. Yhtäältä se on fantastinen asia, mutta toisaalta näyttää aiheuttavan pahoja ongelmia. Trendinä se näkyy tarkoittavan enemmän peilikuvia ja itsen korostamista – vähemmän järkeä ja terveyttä (ok, otan peilikuvia välillä itsekin, mutta silti)."

Ihmiset on paloiteltu lähikuviksi vatsalihaksista ja pakaroista. Laihaläskit eivät ole enää hot, vaan nyt halutaan olla lähikuva sikspäkistä. Nolla prosenttia rasvaa ja koostumukselta lähinnä vettä kovan kuoren alla.

Kun ulkonäkö menee kaiken edelle, niin terveys ei seuraa enää perässä. Keskittyminen pelkästään itseen ja ulkokuoreensa sekä mahdottoman täydellisyyden tavoittelu ajaa ihmisen helposti terveydelliseen umpikujaan. Näin vanhana ilmiölle voi lähinnä nauraa, mutta samalla vähän itkeäkin. Varsinkin nuorille ja itsestään epävarmoille tämä internetin kehonpalvonta tuottaa varmasti ongelmia ja vääristää sen mistä elämässä todella on kyse.

Luen parhaillani Bronnie Waren kirjaa Viisi viimeistä toivetta, joka perustuu Waren saattohoitajana kohtaamien potilaiden katumuksenaiheisiin ja toiveisiin. Kirja perustuu Waren erittäin luettuun blogipostaukseen. Kirjassa kukaan ei kuolinvuoteellaan toivo, että olisipa ollut kireämmät vatsalihakset tai tiukemmat pakarat. Päinvastoin ihmiset toivoisivat tehneensä vähemmän töitä ja uskaltaneensa elää aidompana ja rehellisempänä itselleen.

Se, että tekee kaikkensa saavuttaakseen uusinta mahdotonta ulkonäköihannetta, ei tee kenestäkään onnellista. Onnellisuutta ei voi saavuttaa juoksemalla jonkun ulkoa ohjelmoidun ihanteen perässä. Ei, vaikka kuinka juoksisi. Se ei ole myöskään itselleen rehellisenä olemista jos hyväksyntää on haettava vertailemalla itseään muihin ja postaamalla ruumiinosiaan ympäri virtuaaliavaruutta. Kyllä meitä jokaista rakastetaan rasvaprosentista riippumatta.


Kuten Kukka muistuttaa:

"Kaiken oman kehon ihailun, huoltamisen, hyysäämisen, treenaamisen, peilittämisen, ruokavalioiden säätämisen (eli ruumiinpalvonnan) kyljessä pitää mielestäni pystyä säilyttämään, ystävääni siteeraten, elämän verevyys.

Kyllä ihminen tietää mistä se tulee: perheestä, ystävistä, ihmissuhteista, naurusta, kivoista treeneistä, viinistä, auringosta .. siitä, mitä nyt yleensä elämäksi kutsutaan. Lapsista, ihan sama mistä, mutta ei ainakaan peilistä tai itseen keskittymisestä."

Ihmisen kokemus muodostuu myös muista aisteista kun pelkästään näköaistista. Menetämme elämästä valtavasti jos eristämme itsemme kuplaan, joka muodostuu peileistä, ruuduista ja nappikuulokkeista. Elämä pitää tuntea haistaa ja maistaa, eikä vain katsoa 2D:nä ruudulta.

Kyllä itsekin mielelläni katselen kauniita ihmisiä, mutta kaunista on se kun ihmiset tekevät mitä rakastavat, hymyilevät elämälle ja ovat rehellisiä itselleen. Kaunis vartalo syntyy kun uskaltaa kävellä elämässä selkä suorana ja harrastaa liikuntaa liikunnan ilosta. Kuiva täydellisyyden metsästäminen on todellakin juuri sitä, eli kuivaa. Emme me tykkää täydellisyydestä vaan juuri niistä pienistä virheistä. Niistä, jotka tekevät meistä ihmisiä. Paras peili ei ole kuntosalin seinällä tai kylpyhuoneen kaapissa vaan se peili mistä tunnistat omia inhimillisiä piirteitäsi muissa ihmisissä. Arvostakaamme jatkossakin niitä, eikä keinoruskettuneita hauiksia.

Olen ehdottomasti sitä mieltä, että kannattaa liikkua päivittäin ja syödä terveellistä ja hyvää ruokaa, mutta siksi, että jaksaa tehdä niitä asioita joita rakastaa. Kun on terve ja voi hyvin niin jaksaa enemmän. Voi nauttia niistä asioista, jotka oikeasti tekevät elämästä elämän. Myös vanhana. Kaunis vartalo tulee kyllä sen seurauksena kun tekee mistä tykkää, vaikka ei katsoisikaan itseään peilistä sataa kertaa päivässä.

Antaa Kukan vielä puhua:

"On parempi olla fyysisesti hyvässä kunnossa, eikä ylimääräisestä rasvasta ole paljoakaan hyötyä tai iloa. Voin paremmin, kun en ole niin rasvainen. Mutta missä menee se raja, jolloin vartalo vie elämää eikä toisinpäin? Itse en voi – enkä halua – elää elämääni siten, että parin tunnin välein pitää syödä joku kana.

En tällä luonteella, en tällä elämällä. Ei, kun käy neljättä kymmenettä. Vartalo on kulkuneuvo, ei temppeli. Elämän täytyy viedä kehoa, eikä toisinpäin. Luksusvartalo edellyttää tiukkaa dieettiä ja säätelyä. Mutta mitä se hyödyttää?"

Is This Paleo?

Noudatan ruokavalioa mikä monella tapaa muistuttaa paleoruokavalioa, mutta en koe edustavani sitä. Oikeastaan kaikki ruokavaliobrändit ovat hyvinkin ärsyttäviä. Oudointa on se kun ruoka pitää hyväksyttää ruokavaliodogmilla. Söikö Martti ja Merja Metsästäjäkeräilijä tätä ruokaa sata miljoonaa vuotta sitten? Ei pointti voi olla mallintaa jotain ikivanhaa ruokavalioa, jota ei kuitenkaan voi nykypäivänä toteuttaa. Varsinkin kun ihmisen luonnollinen ruokavalio on ollut sijainnista, vuodenajasta ja saatavuudesta riippuvaista. Kaikki tämä kehittyvänä apinana jatkuvasti muuttuvassa maailmassa.

Onko tämä paleota?

Ei, se on kakku.

En ole seurannut paleokeskusteluja muutamaan vuoteen joten en tiedä mikä tällä hetkellä on paleota ja mitä saa syödä. Onko riisi taas OK? Vähä- vai runsashiilihydraattista?

Jos jotain ruokaa ei mainita dieettiraamatussasi, niin sitä voi silti uskaltaa syödä. Olennaisempaa on se miltä itsestä tuntuu. Onko energinen olo? Kaikki muut sairastavat, mutta itse pysyt terveenä? Rasva ei keräänny vyötärölle? Ruoka ei ole pakkomielle? Nautit syömästäsi ruoasta?

Onneksi olkoon, sinulla menee hyvin ruokavaliobingossa!

Eikö kuitenkin olennaista ole se kuinka hyvin voi, eikä se kuinka säntillisesti pystyy noudattamaan mustaa valkoisella? Tai kuinka monta natsaa on ruokavaliofoorumin kauluksessa?

Orankidieetin™ mukaan ruoan pitää täyttää seuraavat kriteerit:
- Maistua hyvältä
- Tehdä hyvää
- Olla eettisesti tuotettua ja luonnollista

Jos suurin osa valinnoista täyttää nämä kriteerit niin hyvin menee. Esimerkiksi gluteeni ei vain sovi minulle, vaikka pastaa rakastankin. Siksi en sitä syö. Paitsi, että Aglio et Oliota en voi vastustaa jos esimerkiksi ulkomailla astun sisään hyvään italialaiseen ravintolaan. Ja pääsiäisenä söin mämmiä. Juon myös välillä pahanmakuisia vihersmoothieita. Mutta yhdeksän kertaa kymmenestä ruokani täyttää yllämainitut kriteerit. Mikään kirja ei kuitenkaan voi kertoa minulle miltä ruoka minulle maistuu ja millainen olo minulle siitä tulee.

Is it Paleo? Who cares.
 
Orankidieetin™ lisäksi voisin perustaa Cut The Shit -dieetin (en aio googlailla onko joku ehtinyt ensin). Siinä syödään luonnollista ruokaa ja jätetään syömättä kaikki roska. Jokainen ruokavalion seuraaja voi itse määritellä mikä on luonnollista ruokaa ja mikä roskaa. Foorumeita ei perusteta, eikä ruokavaliosta keskustella.