perjantai 18. huhtikuuta 2014

Aamukahvia, urheilupsykologiaa ja Marjamäen haastattelu

Lueskelin aamukahvin lomassa Urheilusanomia ja varsinkin Kärppien valmentajan Lauri Marjamäen haastattelu oli mielenkiintoinen. Vaikka itselläni ei urheilutaustaa ole kuin junioreista ja alasarjoista, niin välillä pistää ihmetyttämään kuinka amatöörimäistä touhu usein huipputasolla on. Tämä siis tietenkin vain tällaisen maallikon, lukutoukan ja itsensäkehittäjän silmin. Ei tarvitse kuin vilkaista monen huippu-urheilijan Instagram-tiliä, niin ei auta muu kun pudistella päätään. Toisaalta myös hyvä asia, että kehitettävää on vielä paljon ja suorituskyvyn ylärajat ovat vielä kaukana. Tässä Marjamäen haastattelussa on kuitenkin paljon hyviä pointteja joiden luulisi olevan itsestäänselvyyksiä, mutta eivät vielä ole. Jos Marjamäen ajatukset ja johtamistapa ovat jotenkin poikkeuksellisia liigassa, niin Kärppien dominointi ei lainkaan yllätä (tiedostan toki myös Kärpien laadukkaan pelaajamateriaalin).
"Elämisen ja urheilun taidoissa voimme ottaa isompia harppauksia kuin pelaamisen taidoissa. Pelaamisesta näille jätkille on varmasti puhuttu ihan tarpeeksi"
Kun itsellä kuitenkin on jonkun verran taustaa myös urheilusta ja liikkumisesta, opiskellut ravintoasiota, mutta päämielenkiinto kuitenkin ihmismielessä ja psykologiassa, niin usein ihmetyttää se kuinka kokonaisvaltaisuus jää uupumaan. Sitten kun panostetaankin kaikkiin osa-alueisiin, niin yhtäkkiä alkaa tulla menestystä. On käsittämätöntä kuinka vähän edelleen tunnutaan valmennettavan ihmistä ja mieltä. Ei ole sattumaa, että esimerkiksi Liverpoolin managerin Brendan Rodgersin kokonaisvaltainen suhtautuminen jalkapalloon saattaa olla tuomassa joukkueelle ensimmäistä Valioliigan mestaruutta yli pariinkymmeneen vuoteen. Viimeisen reilun vuoden ajan Liverpoolin palkkalistoilta on löytynyt myös Dr Steve Peters, jonka valmennettavat tuntuvat voittavan melkein kaiken mihin osallistuvat.



Urheilussakin kuitenkin ennen kaikkea valmennetaan aivoja ja mieltä.

Ravinto on toinen asia, jonka tärkeyttä edelleenkään ei ymmärretä, vaikka tuntuu välillä, että muusta tässä maassa ei puhutakaan.


Marjamäeltä kun kysytään miten lähellä SM-liigan keskivertopelaajat ovat huippu-urheilijaa niin vastaus on varsin tyly, mutta totuudenmukainen:
"Eivät lähelläkään. Moni ei edes tiedä, mitä tarkoittaa olla huippu-urheilija"
Edelleenkin uskon, että vallalla on ajatus, että pitää tehdä enemmän, vaikka tärkeämpää olisi tehdä asioita järkevämmin ja kokonaisvaltaisemmin.  Oppia juuri niitä elämisen ja urheilun taitoja. Ei välttämättä lisää verta, hikeä ja kyyneliä. Kuten Kärppien kapteeni Lasse Kukkonen sanoo:
"Se ei saisi arjessa unohtua, että työn tekemisestä pitää myös nauttia ja sen pitää olla hauskaa."
"Kun yksilö kiinnostuu itsestään ja kehittyy, hän pystyy tuomaan joukkueellekin enemmän, ja sitä enemmän joukkue vahvistuu."
Marjamäkin on itsekin hakenut apua itsetuntemukseen huippuvalmentajatutkinnon suorittamisen yhteydessä psykologilta, joka opetti tunteiden hallintaa. Haastattelussa hän puhuu muun muassa tunnepäiväkirjoista ja omasta henkisestä valmennusprosessistaan. Pikkuhiljaa tämäkin puoli tulee urheiluun itsestäänselvänä osana mukaan. Aivan kuten sen kuuluisi jo ollakin.

keskiviikko 16. huhtikuuta 2014

Palautumisesta ja elämän sullomisesta pieneen laatikkoon

On helppo treenata itsensä puolikuolleeksi ja on myös helppo näännyttää itsensä liian tiukalla ruokavaliolla. Toisaalta vaikeaa ei ole myöskään antaa elämän stressien ja kiireiden vyöyryä yli tai viedä mukanaan kohti loppuunpalamista. Vaikeampaa ja olennaisempaa on se miten pystyy palautumaan. Ja vielä palautumaan niin, että palautumisen jälkeen on vähän parempi minä tai voi elää laajemmalla mukavuusalueella. Palautumisen onnistumisesta voi käyttää mittarina vaikka lisääntynyttä voimaa, taitoa, mielialaa tai hyvinvointia.

Ilman kunnon palautumista ei kannata lähteä itseään rikkomaan. Jos aamulla peilistä tuijottava apina hymyilee, niin on ainakin tehnyt jotain oikein. Viime vuosina oma peilikuva hymyili takaisin liian harvoin. Vaikeampaa oli ymmärtää, että miksi näin oli. Ja sen jälkeen vielä tehdä tarvittavat korjaukset. Muutamat hyvin pienet asiat aiheuttivat monta isoa ongelmaa, mutta lopulta muutos oli hyvin helppo ja silti valtava. Paljon tästäkin liittyi palautumiseen. Ymmärrykseen omista tarpeista ja tasapainosta mukavuusalueen ja epämukavuusalueen välillä.

Usein tehdään se virhe, että kun asiat ottavat huonon suunnan, niin halutaan kontrolloida enemmän. Elämää alkaa rajata pieniin laatikoihin. Laatikoihin, joiden voi kuvitella olevan omassa hallinnassa. Näistä tulee kuitenkin nopeasti hyvin ahtaita, varsinkin jos yrittää saada niihin muitakin ihmisiä mahtumaan. Hyvin harvoin oikea ratkaisu on lisääntynyt kontrolli. Elämä voi kaivata tiettyjä viitekehyksiä, mutta ei sitä pidä sulloa liian tiukkojen raamien sisään. Se ei mahdu niihin ja siksi suurin osa hyvästä jääkin ulkopuolelle. Peilistä hymyilevä six-pack ei myöskään lohduta jos suupielet osoittavat aina alaspäin. Relata pitää.

Koitan itse nykyään lähestyä treenaamista palautumisen kautta. Jos ei ole mahdollisuutta palautua kunnolla tai esimerkiksi nukun huonosti, niin en myöskään aio rääkätä itseäni. Toisaalta kun on nostanut palautumisen keskiöön, niin treenikin maistuu paremmalta kuin aikoihin. Samoin olen luopunut kaikista ruokavalioista, mikä ei tietenkään tarkoita silti sitä että söisin pelkkää roskaruokaa tai, että olisin Makuunin irtokarkkilaarien kanta-asiakas. En vaan kiellä itseltäni enää mitään. Elämä ilman rajoituksia tai typeriä sääntöjä vapauttaa todella paljon energiaa. Tämän voi vaikka käyttää sitten elämästä nauttimiseen.


maanantai 7. huhtikuuta 2014

Olen väärässä

"How the fuck would I know?"
-Anonymous
Suuren osan elämästäni olen kerännyt vastauksia. Olen lukenut, opiskellut, ajatellut, analysoinut ja ennen kaikkea ylianalysoinut. Olen halunnut löytää vastauksen jokaiseen pieneenkin asiaan. Jossain mielen punaisessa laatikossa olen sitten näitä vastauksiani säilyttänyt ja nostanut niitä esiin aina tarvittaessa. Jossain vaiheessa sitä sitten alkoi huomata, että nämä vastaukset ovat välillä vääriä tai ainakin epätäydellisiä. Kun sitten tarkemmin aloin katsoa näitä vastauksia niin eivät ne ainoastaan välillä olleet vääriä vaan oikeastaan melkein aina. Melkein kaikki se mitä jossain vaiheessa olen kuvitellut totuudeksi niin onkin ollut jotain ihan muuta. Oli kyseessä sitten parisuhde, tämän blogin aihepiiri tai mikä tahansa turha väittely jossa olen ollut osallisena. Jälkikäteen on huvittavaa ja ehkä vähän surullistakin kuinka oikeassa sitä on voinut kuvitella olevansa asioista. Ja kuinka mielellään on näitä omia mielipiteitään jakanut muillekin. Varsinkin kun on kuvitellut niiden olevan ainoa ja oikea totuus.

Siinä vaiheessa kun tajusin, että melkein kaikki keräämäni vastaukset olivatkin vääriä niin oli melko vapauttavaa ymmärtää, että jos ennen olin väärässä niin olen sitä todennäköisesti myös nyt. Tuskin osumatarkkuus yhtäkkiä on radikaalisti parantunut. En siis oikein osaa suhtautua mihinkään enää kovin suurena totuutena. Mikä on ihan hyvä. Jos kuvittelee omaavansa totuuden, niin tätä on yleensä myös puolustettava. Tai ainakin haluaa puolustaa, koska totuus on usein niin tiukasti sidottu omaan minäkuvaan. Sitten hakataan päitä yhteen ja katsotaan kenen pää on kovinta puuta.


Koska olen huomannut olevani enemmän väärässä kuin oikeassa, niin en oikein osaa myöskään automaattisesti tyrmätä muiden mielipiteitä vaikka itse ajattelisin toisella tavalla. En myöskään ota mitään vastaan totuutena sillä tuntuu, että kaikki mihin uskon osoittautuu ennemmin tai myöhemmin vääräksi. Avointen kysymysten ja epävarmuuden aalloilla onkin paljon mukavampi surffata. Tykkään edelleen opiskelusta, mutta vastausten sijaan etsin kysymyksiä. Ei niihin ole pakko vastauksia löytää. On hyvä fiilis kun koko ajan huomaa tietävänsä vähemmän ja vähemmän. Sitä tuntee itsensä juuri sellaiseksi apinaksi kuin mitä oikeasti onkin.


Ettei apina liikaa rasittaisi itseään ja muita väärillä uskomuksilla niin koitankin keskittyä lähinnä perusasioihin. Oli kyseessä sitten treeni, ihmissuhteet, ruokavalio tai elämä yleisesti niin oikeastaan ne ovat melko yksinkertaisia asioita jos panostaa muutamaan perusasiaan. Sen jälkeen voi elämäänsä sitten koristaa kaikenlaisilla krumeluureilla ja taikatempuilla. Niihin ei vaan kannata suhtautua nin vakavasti. Ilon, onnellisuuden ja rakkauden kautta. Omia ja muiden tarpeita kuunnellen.

lauantai 22. maaliskuuta 2014

Rakkaudesta ruokaan - Streat Helsinki

Sook - Casablanca Spicy Chicken
Tuplaespresso ja näköala
Boardwalk Street Food 
Boardwalk Street Food - Flatbread with herring and sliders
théhuone - Pu'erh
Richard McCormick's Burger Joint - Sheep Head Burger
Richard McCormick's Oyster Bar - Oyster
Social Food Street - Chorizo Burger

keskiviikko 19. maaliskuuta 2014

Keppiä ja porkkanaa - elämäni rannekkeen orjana

Viikon verran ranteessani on nyt ollut tuo oman elämäni NSA tai tuttavallisemmin Garmin Vivofit. Jokaista liikettäni siis tarkkaillaan ja jos liikettä ei näy niin henkilökohtainen orjapiiskurini näyttää minulle pitenevää punaista viivaa, eli aktiivisuusrannekkeen vastinetta vihaiselle ilmeelle ja mykkäkoululle. Viikon aikana meidän suhde on vakiintunut viha-rakkaussuhteeksi. Alla olevassa kuvassa ei punaista viivaa näy, koska aurinko paistaa ja ollaan liikuttu jo aamupäivän aikana päivätavoite melkein täyteen. Ollaan ystäviä.


Se, että aktiivisuusranneke ilmoittaa liikkumattomuudesta on varsinkin toimistotyöläiselle hyvä muistutus sitä, että kannattaa välillä jaloitella. Se mitä ei kuitenkaan huomioida on jo päivän aikana otetut askeleet. Vaikka olisi kuinka ollut pitkä päivä ja parit treenit jo takana niin kyllä sitä pienen sohvalla makoilun jälkeen ilmoitetaan hyvin nopeasti, että peruna poistu sohvalta ja painu lenkille. 

Oma treenaaminen on sellaista, että ranneke ei ole parhaimmillaan niiden harrastusten mittaamisessa. Esimerkiksi salitreeniä tai pyöräilyä ei kovin aktiiviseksi toiminnaksi noteerata. Mielenkiintoisinta onkin ehkä seurata omaa hyötyliikuntaa sillä varsinaiseen treenaamiseen on kyllä omat toimivat mittarinsa. Olen oikeastaan yllättynyt siitä kuinka paljon sitä tulee päivän aikana käveltyä ihan "vahingossa". Päivätavoite on tullut täyteen yrittämättä, mutta kyllä se silti toimii myös hyvänä porkkanana. Ei sen alle huvita jäädä. Tai no, näkyyhän ensimmäisellä viikollani jo yksi poikkeus.

Kuka bongaa darrapäivän?





















Oikeastaan vielä mielenkiintoisempaa kuin aktiivisuuden mittaaminen niin on ollut unen seuraaminen. Ranneke siis rekisteröi yölläkin liikkeen, eli varsinaisesti se ei kerro onko nukkunut vai ei. Vähäisempi liike kuitenkin korreloi melko hyvin unen laadun kanssa. Unitoiminto laitetaan päälle kun mennään nukkumaan ja pois päältä herätessä. Tämä sitten kertoo uniajan. Olen kuvitellut nukkuvani aina noin 8 tuntia tai ainakin se on pyrkimykseni. Nyt kun olen untani tilastoinut niin viime yö olikin ensimmäinen kun oikeasti vietin sängyssä yli 8 tuntia, muuten määrät liikkuvat 6 ja 7,5 tunnin välissä. Lisää unta palloon apina.


Viime yön unikäyrä on mielenkiintoinen siksi, että nukuin alkuyön vähän huonosti ja olin hereillä kahden maissa. Tämän huomaa helposti kuvan piikistä. Jos herään yöllä niin otan joskus piikkimaton käyttöön koska se rentouttaa ja sen avulla nukahdan nopeasti. Hauskaa onkin käyrästä todeta, että piikeillä maatessa olen ollut ihan kuollut tunnin verran. Ensimmäinen yö kun on täydellistä liikkumattomuutta. Ehkä olin vaan niin tukevasti ankkuroitu piikkeihin, etten päässyt liikkumaan.