Katsoin viime perjantaina itävaltalaisen dokumentin Jokapäiväinen leipämme. Ajattelin ensin, etten tee aiheesta postausta vaikka dokumentti kosketti ja ahdistikin, mutta luettuani Frank Forencichin blogipostauksen tuli taas sellainen olo, että asioihin pitää ainakin yrittää vaikuttaa. Vaikka suurin osa blogini lukijoista varmasti tiedostaakin sen miten ruokamme tuotetaan niin ehkä kuitenkin löytyy joku jonka silmät voivat aueta tämän dokumentin ansiosta.
Tehotuotannosta kertovia dokumentteja on runsaasti ja myös tätä parempia. Mielestäni tämä itävaltalainen dokumentti oli kuitenkin erityisen ahdistava siksi, että se teki asiasta niin arkista. Ja arkistahan se onkin. Elokuva ei alleviivaa, siinä ei ole puhuvia päitä, se ei näytä vain pahimpia julmuuksia, se ainoastaan kuvaa tehotuotannon arkea. Se ei myöskään näytä ainoastaan lihantuotantoa vaan yhtä lailla sen mistä muu ruoka tulee pöytiimme. Elokuva antaa kuvien puhua ja katsoja tuntee itsensä tirkistelijäksi joka näkee jotain julmaa ja laitonta, vaikka kyseessä on se ehkä kaikkein arkisin asia, eli jokapäiväinen ruokamme.
Dokumentti on vielä pari päivää nähtävissä YLE Areenassa. Jos ei dokumentti kiinnosta tai sitä ei jaksa kokonaan katsoa niin suosittelen ainakin trailerin katsomista:
Katsoja voi itse päättää hyväksyykö tällaisen ruoantuotannon ja ennen kaikkea, että haluaako tällaista ruokaa syödä. Minä en halua. Toista samasta aiheesta kertovaa dokumenttia, eli Food Inc:ia en ole vieläkään ehtinyt katsoa, mutta siitä tulee varmasti postaus myöhemmin. Tänään A-studion pääaihe on Paluu tuotantoeläintiloille. YLE1 klo 21.05. Tämän ohjelman bongaamisesta kiitos Kemikaalicocktailille.
Pitääpä katsoa. Tsekkasin tuon trailerin, aika karu kontrasti oli viljan, perunoiden ja hedelmien keräys verrattuna tipujen keräykseen. Tai no kontrastiahan ei ollut ollenkaan, aika samanlaista se oli.
VastaaPoista