Parin vuoden tauon jälkeen sairastin ihan kunnon flunssan viikonloppuna. Kun viettää kolme päivää putkeen sohvalla maaten, niin alkaa todella taas kaipaamaan liikkumista. Mietin myös sitä, että kuinka järjetöntä se on, että nyky-yhteiskunnassa liikkuminen yritetään kaikin mahdollisin tavoin eliminoida arkielämästä. Kaiken on oltava helppoa ja kaikki täytyy voida tehdä istuen tai mieluiten vähintään puolimakuulla. Miksi liikkumisesta on tullut meille vihollinen? Se auttaa meitä pysymään terveenä, pidentää elinikäämme, tuottaa mielihyvää ja kaiken lisäksi oma moottorimme on hyötysuhteeltaankin yksi kaikkein tehokkaimmista.
Koska normaali päivä muodostuu siitä, että ensin makoilee sängyssä, istahtaa aamiaispöydän ääreen, istuu autossa tai bussissa, että pääsee töihin tai kouluun istumaan, josta taas kulkuvälineessä istuen matkustaa kaupan kautta kotiin istumaan ja makoilemaan niin yritämme korvata tämän menemällä neljän seinän sisälle hyppimään ja hikoilemaan tunniksi joka toinen päivä. It doesn't make any sense.
Monen elämästä puuttuu täysin se mitä kutsun luonnolliseksi liikkumiseksi. Elämä on istumista ja makoilua, jota sitten paikataan kuntoilulla ja urheilulla. Näissä kahdessa ei ole mitään vikaa, päinvastoin. Itse rakastan urheilemista, mutta sitäkin tärkeämpänä pidän luonnollista liikkumista. Kuten Frank Forencich sanoo, niin kuntoilu on erikoistunutta, liikkuminen on monipuolista, kuntoilu on valmiiksi suunniteltua, liikkuminen on intuitiivista, kuntoilu on mekaanista, mutta liikkuminen luovaa.
Hikoilua ja hengästymistä tarvitaan jos haluamme kehittyä fyysisesti, mutta liikkumista on monenlaista. Kaiken liikkumisen ei tarvitse olla raskasta, mutta myös raskas liikkuminen voi olla hauskaa. Tarvitsemme haasteita ja kehitymme mukavuusalueemme ulkopuolella. Sen sijaan, että teemme kaikkemme välttääksemme liikkumista ja yritämme päästä jokaisesta askareesta tai paikasta toiseen siirtymisestä mahdollisimman helpolla, niin voimme alkaa etsimään mahdollisuuksia liikkumiseen.
Kaikki on kiinni suhtautumisesta liikkumiseen. Se kun ei ole mikään paha asia, vaikka meidät siihen ajatteluun yritetäänkin aivopestä. Etsi mahdollisuuksia liikkumiseen kotona, töissä tai kaupassa. Puhumattakaan työmatkoista tai vapaa-ajasta. Tavaroita on kiva nostella. Elämässä on enemmän läsnä kun liikkuu kävellen tai pyöräillen. Auto ja bussi ovat akvaariota, jotka eristävät ulkomaailmasta. Kauppakassien kantaminen lähikaupasta on sekin liikkumista. Ole opportunisti, tutki, ole utelias. Älä etsi oikopolkua vaan näköalareittiä. Mahdollisuuksia liikkumiseen on kaikkialla. Etsivä löytää.
Totta puhut.
VastaaPoistaToinen pirulainen mielestäni on tämä ajattelutapa liikunnasta, jota urheiluksikin kutsutaan. Eli siis ajattelu, että liikuntaa ei harrastetakaan terveyden ja hyvinvoinnin vuoksi, vaan kilpailun ja tietynlaisen 'pätemisen' vuoksi. Olla parempi kuin muut. Olla jotakin muiden silmissä.
Onhan urheilussa niitä positiivisiakin puolia, mutta itseäni vähän suututtaa semmoinen "Amerikkalainen unelma" illuusio, jota tällä kilpailuun tähtäävällä liikkumisella edustetaan. Vähän sama asia kuin lottoarvonnassa: Luodaan semmoinen illuusio, että kuka tahansa voi voittaa sen päävoiton (mikä tietenkin on jossain määrin totta) ja sitten se valheellinen unelma orjuuttaa ihmisen haaveilemaan mahdottomasta.
Tästä samasta ajattelusta on seurannut myös se, että nykyään kilpailulajeja on ihan lukemattomia määriä. "Jos et voi olla hyvä jalkapallossa, niin kokeileppa juoksua, pituushyppyä, squashia, golfia, rallia,..."
Eikö lotossa ja urheilussa ole tässä mielessä paljon samanlaisuuksia? Myydään unelmia, ja jos ne käyvät liian vaikeaksi saavuttaa, keksitään lisää unelmia.
Itseäni ainakin välillä huvittaa, että ihmiset laskee pyllymäkeä (kelkkailu) kilpaa, ja miljoonat ihmiset seuraavat sitä mielenkiinnolla. Tai sitten lakaisevat harjalla jäätä (curling) koittaen saada...no, mitä ikinä he yrittävätkään saada.
Tämä teksti on kyllä myös itseironiaa sillä pelaan jalkapalloa sillä tavalla puolifanaattisesti :)
"Toinen pirulainen mielestäni on tämä ajattelutapa liikunnasta, jota urheiluksikin kutsutaan. Eli siis ajattelu, että liikuntaa ei harrastetakaan terveyden ja hyvinvoinnin vuoksi, vaan kilpailun ja tietynlaisen 'pätemisen' vuoksi. Olla parempi kuin muut. Olla jotakin muiden silmissä."
VastaaPoistaYmmärrän yskän, mutta toisaalta kilpailu on erinoimainen tapa seurata, missä kehitysvaiheessa oman harrastuksensa parissa kulkee. Kilpailu kannustaa kehittymään. Kilpailu kehittää runsaasti niin fyysistä, kuin henkistäkin valmiutta ja suhtautumista erilaisiin haastaviin tilanteisiin.
Minusta on hieman hassua lähteä vertailemaan kilpailutilannetta täysin SATUNNAISUUTEEN perustuvaan lottoarvontaa, ja mainita urheilumenestyksen tavoittelu "mahdottoman haaveiluna". Kyllä se on pitkäjänteisyys, helvetin kova työ, ja vankkumaton usko itseensä, jotka niiden urheilumeriittien taustalta löytyvät. Ei satunnainen tuuri.
Urbaani Orangilta taas hyvää asiaa. Tuli mieleen omakohtaiset kokemukset taannoisesta varastoduunista. Töitä ei juuri ollut, joten päivät otin aurinkoa, vedin leukoja ja tein dippejä trukin piikeissä roikkuen, sekä punnersin varaston perällä. :)
Jos ei töitä riitä, niin ainakin työajalla ehtii pienet kuntopiirit hoitaa.
Jussi Riekki:
VastaaPoistaOlen kyllä samaa mieltä, että kilpailu kannustaa kehittymään ja varmasti kasvattaa tietyssä mielessä henkisesti ja fyysisesti.
Nykyään kuitenkin on sellainen ajan henki, niin työelämässä, urheilussa kuin elämässäkin, että kaikessa täytyy kilpailla ollakseen jotakin. Mielestäni se ei tee hyvää etenkään lapsien itsetunnolle. Nykyään jo muutaman vuoden ikäisiä lapsia aletaan valmentamaan silmälläpitäen sitä mahdollista huippu-urheilijan uraa, "jossakin tuolla kaukana tulevaisuudessa".
Lottovertauksella tarkoitin juuri tätä "kaukana unelmissa elämistä". Ajatellaan vaikka niinkin ääriesimerkkiä kuin pikajuoksijat: Juoksija harjoittelee koko nuoruutensa vain yhtä asiaa, "liiku mahdollisimman nopeasti sadan metrin matka juosten". Mielessään unelma siitä, että jonakin päivänä hän on ehkä maailman nopein. Kuitenkin totuus on se, että vain harva koskaan on se nopein.
Kaikista analogioista voidaan löytää jokin pointti, miksi vertaus ei ole järkevä. Lottovertauksessani tuo "satunnaisuus" on varmasti semmoinen pointti. Kuitenkin esimerkkiä voidaan tarkastella myös siltä kannalta mikä siinä oli järkevää. Mielestäni vertaukseni sopiikin hyvin analogiaksi siihen ajatteluun, että ihmisiä patistetaan elämään "jossakin kaukana tulevaisuudessa, jolloin minusta vielä tulee onnellinen".
Eli lyhyesti: Kilpaurheilun tavoite on lähes aina jossakin tulevaisuudessa, kun vapaan liikkumisen tavoite on tässä ja nyt.
" Kilpaurheilun tavoite on lähes aina jossakin tulevaisuudessa, kun vapaan liikkumisen tavoite on tässä ja nyt.
VastaaPoistaTotta kai, sillä kilpaurheilu nimenomaan on tavoitehakuista, vapaa liikkuminen ei.
Ei ole kilpaurheilun vika, jos jonkun tahto loppuu puolimatkassa kesken, kun ei maailmanmestaruutta saavutakkaan niin helpolla. Tieto siitä, ettet välttämättä olekkaan paras, ei estä yrittämästä.
Tunnen monia ammattiurheilijoita, eikä yhdenkään elämä ole yhden ainoan suorituksen varassa. Se, että joskus mokaa, ei tarkoita mitään. Lisäksi moni treenaa vielä useampaa lajia.
Joten moni ei todellakaan harjoittele koko nuoruuttaan vain yhtä asiaa. Myös pikajuoksijoiden treenikuvioit ovat hyvin monipuoliset, etenkin nuorilla, joilla pääpaino treenissä keskittyy yleiskunnon kehitykseen, ei yksittäiseen suoritukseen.
Siinä, että harrastaa tavoitehakuista urheilua unelmien kiilto silmissä, ei ole mitään pahaa.
Peace. :)
Jussi Riekki:
VastaaPoistaKenties me puhutaan vähän eri ilmiöistä. Tai sitten samasta, mutta ollaan vain yksinkertaisesti eri mieltä :) Periaatteessa oon samaa mieltä siitä, että "ei ole kilpaurheilun vika, jos jonkun tahto loppuu puolimatkassa kesken" ym. Mutta olen tarkoittanut teksteilläni enemmän kysymystä, että "kenen vika kilpaurheilu on?".
Eli en nyt hauku kilpaurheilijoita vaan yhteiskuntaa, joka mittaa ihmisen arvon kilpailun kautta.
Tavoitehakuisen urheilun harrastajassa ei minunkaan mielestäni ole mitään pahaa, mutta järjestelmässä, joka mittaa pikkulapsien arvon sillä kuinka hyvin hän pärjää jossakin keksityssä pelissä, on paljonkin pahaa.
Jokainen vähänkin tosissaan urheilua harrastanut tietää, ettei sinne treeniin mennä aina sen vuoksi, että se olisi mukavaa. Kilpaurheilu ei varsinaisesti ole "elämistä hetkessä" vaan tulevaisuudessa.
Mutta minusta kyllä vähän tuntuu, että me vain painotamme saman asian eri puolia, toinen yhteiskunnallista ja toinen yksilön näkökulmaa? Onhan se urheilu kuitenkin pirun mukavaa, en sitä kiellä.
Peace.
Mielestäni kilpailemisen ongelma on juuri siinä mitä Miguel vimeisimmässä viestissä sanoi, eli yhteiskunta mittaa ihmisen arvon kilpailun kautta. Kilpaileminen sinänsä ei ole ongelma, se mielestäni kehittää yksilöä ja on hauskaa. Ongelmia tulee kun kaikesta tehdään kipailua, jolla laitetaan ihmiset arvojärjestykseen.
VastaaPoistaYksi syy ihmisten liikkumattomuuteen on juuri se, että kaikki perustuu kilpailemiseen tai ainakin vertailemiseen. Kun itsetunto on saanut tarpeeksi kolauksia, niin jätetään liikkuminen kokonaan. Meidät opeteteaan siihen, että on pyrittävä parhaaksi tai sitten ollaan lusereita.
Itse pidän kilpailemisesta ja olen suurimman osan elämästäni urheillut melko tosissani, mutta tärkeämpää olisi saada ihmiset nauttimaan ja inspiroitumaan liikkumisesta. Kaiken liikkumisen ei tarvitse ole kilpailua, vaikka osa onkin. Kaiken ei myöskään tarvitse olla hampaat irvessä liikkumista, vaan se voi olla myös hauskaa ilman muita tavoitteita kuin hetkessä eläminen.