Taviksena olemisen taito

Olen joskus kauan sitten aloittanut blogikirjoituksen keskinkertaisuudesta ja siitä miten pyrkiä keskinkertaisuutta huonompaan. Se sai inspiraationsa siitä kun luin kuinka oikeastaan kaikessa ihmiset kuvittelevat olevansa keskivertoa parempia. No tämä ei ole se kirjoitus vaan tämä sai inspiraationsa Tero Isokauppilan Neti Neti -blogin tuoreimmasta I am Nobody -postauksesta. En usko että keskinkertaisuus-juttu valmistuu koskaan.

Teron postauksessa oli seuraava tarina:

An unknown man entered a formal reception area and seated himself at the foremost elegant chair. The master of this reception approached him and said: "Sir, this place is reserved for the guest of honor."

"Oh, I am much more than a mere guest," replied the man confidently.

"Oh, so are you a diplomat?"

"Far more than that!"

"Really? So are you a minister, perhaps?"

"No, bigger than that too."

"Oho! So you must be the King himself, sir," said the master of the reception sarcastically.

"Higher than that!"

"What! Higher than the King? Nobody is higher than the King!"

"Now you have it. I am nobody!" said the man.

Joskus on ihmetelty miksi kirjoitan nimimerkillä, ehkä pidetty pelkurinakin siksi, että en kirjoita omalla nimelläni. Syy siihen löytyy ylläolevasta tarinasta. Nobody is higher than the King. En ole koskaan ymmärtänyt sitä, että miksi ihmiset haluavat kuuluisuutta tai sitä, että miksi ihmiset haluavat tulla joksikin. Ei sitä tarvitse tulla miksikään sillä kaikki me jo olemme jotain. Ajatus siitä, että oma itse on ainoastaan heijastus muista on minusta outo. Oma identiteetti pyritään kaivertamaan muiden arvostuksesta. En tietenkään tarkoita sitä, etteikö pitäisi seurata intohimoaan tai voisi pyrkiä kehittymään. Siitä mahdollisesti seuraava tunnettuus on kuitenkin mahdollinen ikävä seurannainen, eikä mitään tavoiteltavaa.

Kuuluisuus voi ehkä avata joitain ovia, mutta nobodylla ei ole ovia ollenkaan. Nobodyna oleminen on todella vapauttavaa ja se jos jokin mahdollistaa kellumisen elämän virrassa ihan mihin suuntaan haluaa. Tämä on asia, jota olen miettinyt vähintään 15 vuotta, enkä vielä tähän päivään mennessä ole oppinut ymmärtämään sitä, että ihmiset vapaaehtoisesti ovat valmiita luopumaan omasta tuntemattomuudestaan. En halua kritisoida ihmisiä jotka pyrkivät kuuluisaksi tai rakentavat identiteettiään muiden varaan, en vaan ymmärrä heitä. Taviksena olemisen taito on aina ollut taito jota arvostan.

Yritän myös pyrkiä keskinkertaisuutta huonompaan. Muuten ne tilastot valehtelisivat.

Musiikkia ja tanssia

Meidät on opetettu uskomaan tavoitteisiin, tulevaisuuteen ja siihen, että jossain siintää määränpää. Kun pääsemme sinne olemme rikkaita, onnellisia, menestyksekkäitä, maailmanmestareita tai jollain muulla tavalla "valmiita" ihmisiä. Elämä ei kuitenkaan toimi näin. Elämässä ei voi valmistua. Elämää on vain juuri nyt. Elämä on kuin musiikkia tai tanssia. Musiikissa tarkoituksena ei ole päästä mahdollisimman nopeasti kappaleen loppuun. Tehokkuus, nopeus ja kappaleen loppun saaminen eivät ole arvoja joiden jälkeen voimme hengähtää onnellisena ja kokea saavuttanemme jotain. Viimeinen nuotti ei ole se tärkein. Musiikkia on se mikä muodostuu näistä vuorotellen soivista nuoteista tässä hetkessä. Ei sitä ole tarkoitus kiiruhtaa kohti loppua, kuten tanssiessakaan tärkeintä ei ole päätyä seisomaan tiettyyn kohtaan lattiaa.

Musiikissa ja tanssissa tärkeintä on itse matka. Näin myös elämässä. Tämä hetki on se päätepiste mitä kovasti yritämme saavuttaa. Elämän mysteeri on jatkuvasti ympärillemme, emme vaan uskalla tai osaa katsoa sitä. Haluamme piirtää kartan tulevaisuuteen, oman illuusion siitä mitä elämä tulevaisuudessa ehkä voisi olla. Kunhan ensin... Tähän meidät on opetettu. Kiireisinä on juostava jonkun tulevaisuuteen rakennetun illuusion perässä. Eivätkä nämä yleensä toteudu, ja totetutuessaankin ne jättävät usein tyhjän olon. Tämä siksi, että ne eivät koskaan olleet todellisia. Todellisuus oli se mitä me juoksimme karkuun tavoitellessamme mahdotonta.

Ehkä olisi aika pysähtyä.

Kaikki ongelmat

"Kaikki ongelmat, joita meillä on ikinä ollut, kumpuavat haluttomuudesta elää elämää, joka meillä on tässä hetkessä. Sama pätee kaikkiin ongelmiimme. Ratkaise aikaan liittyvä väärinkäsitys, ja ongelmat katoavat, noin vain."
- Brad Warner, Hardcore Zen

Symphony of Science

Ainakin itse tykkään tästä Symphony of Science -projektista. Onhan noi biisit toisaalta kökköjä, mutta samalla ihan mielettömän siistejä.

Muutama sana tyytymättömyydestä ja meditaatiosta

Useimmilla meistä on sisällään kaiken kattava tyytymättömyyden ja epätäydellisyyden tunne jota emme halua kokea. Täytämmekin aikamme jatkuvalla tekemisen virralla jolla yritämme peittää tämän tyytymättömyyden tunteen. Tämä tyytymättömyys ei tarkoita masennusta, ei ahdistusta vaan sitä, että emme hyväksy asioita sellaisina kuten ne ovat. Todellisuus ja oma illuusiomme todellisuudesta eivät kohtaa. Tämä jatkuva tekemisen virta jolla yritämme paikata tätä tyytymättömyyden tunnetta koostuu ihan pienistä tavallisista arkisista asioista. Käymme jääkaapilla ihan vaan katsomassa löytyiskö sieltä mitään, otamme kulauksen vettä vaikka ei ole jano, katselemme telkkaria, vaihdamme jatkuvasti istuma-asentoa, luemme kirjaa, teemme töitä, uppoudumme fantasioihimme, etsimme menestystä. Kaikki tämä tyytymättömättömyyden tunteen ajamana ja välttääksemme tylsyyttä.

Juuri tässä meditaatio astuu kuvaan sillä se pakottaa meidät kohtaamaan todellisuuden. Siinä vain istutaan eikä päästäkään paikkaamaan tätä tyytymättömyyden tunnetta. Tyytymättömyys, epätäydellisyys ja halut on kohdattava silmästä silmään. Koska tätä emme missään nimessä halua niin voimme hetken saada intoa uutuuden tunteesta, voimme kehua itseämme "henkiseksi", mutta ajan kanssa nämäkin katoavat ja tilalle astuu jälleen tyytymättömyys ja tylsyys. Tällöin meditaation harjoittaminen tulee usein lopetettua, sillä olemmehan jo "henkisiä" tai "valaistuneita". Kuitenkin vasta kun nämä tyytymättömyyden tunteet oikeasti kohtaa, ne hyväksyy ja niille myöntyy niin niistä alkaa myös vapautumaan.

Sen jälkeen on helppo taas ajautua takaisin tekemisen ja tyytymättömyyden virtaan, mutta ainakin on löytynyt kompassi jonka avulla voimme ymmärtää minne olemme menossa.

(Tämän tekstin kirjoittaja kärsii jatkuvasti tästä tyytymättömyyden tunteesta, kokee meditaation tylsäksi ja vaikeaksi, ei oikeastaan tiedä mistään asioista yhtään mitään, kuvittelee usein olevansa jotenkin "henkinen" ja naputtelee kirjaimia satunnaiseen järjestykseen tänne virtuaalimaailmaan.)

Paljain jaloin parempaan tekniikkaan?

Uusimmassa Juoksija-lehden numerossa oli juttua paljasjalkajuoksusta. Sinänsä se ei ehkä tuonut mitään uutta, tai sellaista mitä en olisi tässä blogissa käsitelty useasti aikaisemmin, mutta olen aina yhtä iloinen kun kenkien pakollisuutta kyseenalaistetaan. Kengistä kun on tullut sellainen itsestäänselvyys, että syytä niiden käyttöön ei mietitä, eikä ainakaan kyseenalaisteta. Meidät on myös aivopesty uskomaan, että olemme kaikki enemmän tai vähemmän viallisia. On ylipronaatiota, liian korkeaa tai matalaa kaarta, heikkoja nilkkoja, rasitusvammoja ja ties mitä. Juokseminen on ehdottoman vaarallista ellei suojaa jalkojaan uusimmilla ilmatyynyaluksia muistuttavilla jalkojen suojavarusteilla.

Tottakai monella on jaloissa myös vaivoja, mutta uskallan väittää, että näistä "rakenteellisista" vioista suuri osa löytyy juuri kenkien käytöstä. Samasta syystä olisi hyvä opetella taas kengättömyyteen tai minimalististen kenkien käyttöön, jotta jalat saavat liikkua luonnollisesti ja pääsevät taas vahvistumaan.

Juoksija-lehdessä liikuntafysiologi ja ammattivalmentaja Alexander Holthoer sanoo, että paljain jaloin juostessa koko juoksun mekaniikka paranee samalla kuin jalkaterä vahvistuu. Tavallinen kuntoilija ei voi kuitenkaan siirtyä suoraan tekemään normaalilenkkejä paljasjalkajuoksutossuilla, sillä se vaatii kohtuullisen hyvää lihaskuntoa ja aktiivista askeltamista. Ilman paksupohjaisia kenkiä juokseminen pakottaa keventämään kantaiskua ja tuomaan askeleen päkiälle.

Holthoer sanoo, että ilman kenkiä juostessa kehon asento on paljon tarkempi. Kun juostaan päkiällä, koko kehon asento muuttuu. Juoksijan on pakko ponnistaa lantio askeleen päälle, jolloin juoksun mekaniikka paranee. Itse olen huomannut, että paljain jaloin juostessa ei voi olla laiska vaan myös keskivartalo joutuu tekemään töitä. Ei tule sitä ilmiötä, että kengät vievät ja itse roikkuu hikisenä ja velttona perässä. Holthoer suosittelee kuntoilijoita soveltamaan paljasjalkajuoksuun pose-tekniikan perusperiaatteita. Tässä tekniikassa askel on lyhyt ja se osuu päkiälle vartalon alle.

Artikkelin mukaan avojaloin juoksemista korostetaan usein liikaa ja tästä olen samaa mieltä. Vaikka mielestäni kannattaakin mahdollisuuksien mukaan juost avojaloin niin tärkeämpää on kävellä ja liikkua mahdollisimman paljon paljain jaloin ja ohutpohjaisilla kengillä ihan normaalissa arjessa. Itse suosittelen ehdottomasti spurttailua ja kuntoilua paljain jaloin. Tasapainosta paljon lähtee kuitenkin ihan alhaalta jaloista asti. Jalkapohjan runsasta hermostoa, tuntoaistia ja sen tärkeyttä liikkumiseen ei mielestäni muutenkaan ymmärrettä ja arvosteta tarpeeksi.

Dokumenttiprojekti: Banaani

Jos kesähelteillä kiinnostaa telkkarin katsominen niin tänään TV2:sen Dokumenttiprojekti-sarja esittää paljon keskustelua herättäneen BANANAS!*-dokkarin.

"Juan “Accidentes” Dominguez is on his biggest case ever. On behalf of twelve Nicaraguan banana workers he is tackling Dole Food in a ground-breaking legal battle for their use of a banned pesticide that was known by the company to cause sterility. Can he beat the giant, or will the corporation get away with it? In the suspenseful documentary BANANAS!*, filmmaker Fredrik Gertten sheds new light on the global politics of food.

One third of the production price of the average banana is used simply to cover the cost of pesticides. All over the world, banana plantation workers are suffering and dying from the effects of these pesticides. Juan Dominguez, a million-dollar personal injury lawyer in Los Angeles, is on his biggest case ever representing over 10,000 Nicaraguan banana workers claiming to be afflicted by a pesticide known as Nemagon. Dole Food and Dow Chemicals are on trial."


.

Ykköseltä taas tulee Ulkolinja:  Kitkerä totuus suklaasta. (http://www.thedarksideofchocolate.org/)

Läsnä, mutta silti jossain muualla

Frank Forencich kirjoittaa uusimmassa blogipostauksessaan, että suurin terveysongelma nymymaailmassa ei ole ylipaino, diabetes tai esimerkiksi syöpä. Ei masennus, selkäkipu tai sydänvaivat. Suurin ongelma on se, että ihmiset pysyttelevät poissa elämästään. Poissa vartalostaan. Ihmiset raahaavat kyllä vartalonsa töihin, mutta jättävät huomionsa jonnekin muualle. Fyysisesti ollaan paikalla, mutta asioihin ei merkittävästi osallistuta, eikä niille anneta huomiota.

Sama ongelma koskee myös omaa vartaloa. Mieli on kytkenyt itsensä irti vartalostaan, meistä on tullut passiivisia matkustajia.Vartalosta on tullut orgaaninen kone, jonka tehtävä on siirtää meidät paikasta A paikkaan B. Sen tehtävä on täyttää velvollisuuksia, liikuttaa meitä tai tuottaa pinnallisia nautintoja. Moni on kuitenkin oikeasti unohtanut miltä tuntuu olla fyysisesti elossa. Elää ja hengittää joka solulla.

Tekninen kehitys on mahdollistanut sen, että vartalon voi unohtaa. Sen voi ottaa käyttöön vain kun sitä tarvitaan, sillä koneet ovat ottaneet siltä monta roolia. Forencichin mukaan myös medikalisaatio on vaikuttanut siten, että kaikki ongelmatkin voidaan ulkoistaa asiantuntijoille. Me huomaamme fyysisen olemassaolomme vasta kun johonkin ruumiinosaan tulee vikaa. Siten kipitämme valkotakille öljynvaihtoon tai jakopäähihnaa vaihtamaan. Ja taas voidaan jatkaa kuten ainan ennenkin. Nopeita renkaidenvaihtoja parhaaseen formulatyyliin.

Televisiot ja tietokoneet ovat myös opettaneet meidät siihen, että tarvitsee vain painaa nappia ja tuijottaa. Ei tarvitse osallistua, ei muistaa omaa olemassaoloa. Meistä on yhä enemmän tulossa passiivisia katsojia. Tämä, että pysyy poissa elämästään on se terveysongelma, mikä aiheuttaa niitä muita ongelmia. Liikkuminen, syöminen, työnteko, kaikesta on tulossa passiivisempaa. Ei edes liikunnassa tarvitse olla enää läsnä. Sitä voi sitoa itsensä kuntosalilaitteeseen ja sulkea itsensä ulkomaailmasta mp3-soittimella tai telkkaria katsomalla. Meidät on opetettu siihen, että liikunta on tylsää. Kaikki on tylsää paitsi passiivinen viihde. Jopa telkkarin katsominen on niin tylsää, että varmuuden vuoksi kannattaa olla samalla netissä. Enemmän viihdettä on vähemmän tylsää.

Oikeasti olemme yksi kokonaisuus, eikä meitä voi jakaa erikseen mieleen ja vartaloon. Meidän pitäisi olla kokonaan läsnä siinä mitä teemme. Oli sitten kyseessä syöminen, liikkuminen, seurustelu tai työnteko. Kaikesta saa paljon enemmän irti kun tekee asioita joka solulla. Passiivisena matkustaminen on kuin eläisi elämäänsä bussin ikkunasta ulos katsoen. Sitä ehkä näkee paljon asioita, mutta elämä liukuu ohi kovaa vauhtia, eikä pääse osalliseksi asioihin, osalliseksi elämään. Eikä se ole kovin terveellistäkään.

Mitä kasvit ajattelevat?

Kasvien neurobiologia on uusi tutkimushaara, joka kyseenalaistaa tutun kasvi- ja eläinkunnan välisen eron. Tänään YLE TV1 näyttää aiheesta dokumentin Onko kasveilla älykkyyttä?

Ennen uskottiin, että kognitiiviset prosessit ovat mahdollisia ainoastaan ihmisille ja eläimille. Nyt on kuitenkin huomattu, että myös kasvit ovat kykeneväisiä kognitiivisiin tapahtumasarjoihin. Kasvit osaavat muun muassa havannoida ympäristöään ja pystyvät muistamaan aistimalla kerättyä tietoa. Jotkut kasvit pystyvät jopa kommunikoimaan yhdessä vihollisiaan vastaan. On myös huomattu, että kasvi tunnistaa naapurinsa, eikä kilpaile elintilasta yhtä tiukasti omaa sukua olevan lajitoverin kanssa kuin eri lajin edustajan kanssa.

Eri lajit voivat myös kommunikoida keskenään. Jos naapuria vastaan hyökätään niin muut lähellä olevat kasvit tiukentavat puolustustaan lisäämällä tiettyjen kemikaalien pitoisuuksia. Eräässä tutkimuksessa huomattiin esimerkiksi, että kun salviapuska joutui tuholaisten hyökkäyksen kohteeksi se eritti ilmaan kemikaalia, joka taas sai tupakkasvin nostamaan puolustustaan. Tupakkakasvin on myös huomattu kutsuvan paikalle loispistiäisiä jos se joutuu toukkien hyökkäyksen kohteeksi.

Kasvit osaavat myös tehdä päätöksiä ja punnita hyötyjä ja haittoja. Kannattaako valmistaa tiettyä kemikaalia, kasvattaa enemmän vai vähemmän lehtiä, kasvattaako juuria oikealle vai vasemmalle? Nykytutkimuksen mukaan kasveilla ei kuitenkaan ole tietoisuutta vaan kasvit tekevät päätöksiään molekyyli- ja solutasolla. Toisaalta jotkut tutkimukset ovat osoittaneet, että kasvit myös tuntevat kipua vaikka niillä ei olekaan varsinaista hermostoa.